sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kristina Ohlsson: Lasilapset

Kirja: Lasilapset
Kirjailija: Kristina Ohlsson
Sarja: Lasilapset #1
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 203

Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan...



Kristina Ohlssonin Lasilapset-kirja aloittaa samannimisen trilogian. Tämä on aika hyvin kiertänyt lasten keskuudessa ja on ollut tykätty jännitys/kauhukirja. En hirveästi kauhua lue, joten ajattelin, että ehkä lasten kauhukirja on ihan sopiva myös minulle. :D

Kirja kertoo Billiestä, joka muuttaa äitinsä kanssa Kristianstadista Åhusiin isänsä kuoleman jälkeen. He muuttavat vanhaan taloon, joka on täynnä edellisten asukkaiden tavaroita. Talossa tapahtuu kummia ja pelottavia asioita, joita Billie alkaa ystäviensä Simonan ja Aladdinin kanssa selvitellä.

Pidin Billiestä. Hän oli surumielinen hahmo, jota äiti ei oikein tuntunut ymmärtävän. Onneksi hänellä oli ystäviä, jotka ymmärsivät. Olin myös iloinen, että Josefista tuli Billielle tärkeä ja luotettava aikuinen. Billie kavereineen ovat nokkelia ja määrätietoisia lapsia, jotka halusivat saada talon arvoituksen ratkaistuksi. Kirjastoihmisenä arvostan aina sitä, että kirjat ja kirjastot ovat osa tarinoita. :D
Näytti siltä kuin joku olisi kirjoittanut lehden sivulle jotakin. Kun Billie kumartui lähemmäs ja luki lapsenomaisella käsialalla raapustetun tekstin, hänen sydämensä alkoi hakata niin voimakkaasti, että hän luuli sen räjähtävän:
"Häipykää!" (s. 47)
Lasilapset oli mielenkiintoinen kirja myös aikuiselle lukijalle. Se piti otteessaan ja oli sopivan jännittävä. Juoni eteni suoraviivaisesti ja luvut olivat lyhyitä. En ihmettele, että lapset pitävät tästä kirjasta, koska vaikka en aikuisena mitään suuria jännityksen tunteita kokenutkaan, kirjaa silti halusi mielellään lukea eteenpäin nähdäkseen mitä sitten tapahtuu.

Varmasti aion jossakin vaiheessa tarttua kirjan jatko-osaan, Hopeapoikaan.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kate McMullan: Uusi oppilas

Kirja: Uusi oppilas
Kirjailija: Kate McMullan (suom. Jani Bohm)
Kuvittaja: Bill Basso
Sarja: Lohikäärmeakatemia #1
Kustantaja: Sanoma
Julkaisuvuosi: 1997 (suom. 2010)
Sivuja: 124

Ensin kiertävä trubaduuri kertoo Wiglafille, että tämä on syntynyt sankariksi. Sitten Wiglaf lukee kylän ilmoituspuusta maineikkaan Lohikäärmeakatemian mainoksen. Pian hän onkin jo matkalla koulun oppilaaksi, seuranaan siansaksaa puhuva Orvokki-possu. Edessä on seikkailu, jota Wiglaf ei tule ikinä unohtamaan!



Lasten keskuudessa lohikäärmeet ovat tuntuneet olevan iso juttu muutamien vuosien aikana. Varmaan johtuu Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjasta. Muutaman kerran olen asiakkaille suositellut Kate McMullanin Lohikäärmeakatemia-sarjaa, kun se löytyy myös meidän lukudiplomilistoilta. Nyt taas lastenkirjainnostuksessani päätin sitten itsekin lukea kyseisen kirjan.

Mutta täytyy sanoa, että olin kyllä melkolailla pettynyt. Ei minulla minkäänlaisia odotuksia tätä kohtaan ollut, mutta silti petyin. Takakansikin sanoo, että "kirja sisältää erittäin huonoja vitsejä", ja no niin teki. Ei ne vitsit minua naurattaneet ja tuntui, että tämä yritti olla mukamas hauskakin.
Myös Wiglaf alkoi muiden tavoin vetää köydestä. "Mitä me oikein nostamme?" hän kysyi. "Ainakin se painaa aika paljon."

"Köyden päässä on Sir Mort", Angus kertoi."Opettajamme. Hänellä on vaikeuksia kiivetä portaita." (s. 54-55)
Lähtökohdat olivat aika perinteiset, että Wiglaf on ison perheen aliarvostettu lapsi, joka joutuu tekemään kaikki kotityöt. Sitten hänet passitetaan kouluun vain sen takia, että hänen odotetaan tuovan perheelleen rikkauksia. Juoni sinänsä oli ihan hyvä, mutta tästä kirjasta olisi ehkä saanut hyvän lasten fantasiakirjan, jos tästä ei olisi yritetty tehdä hauskaa.

Ehkä tosin joku muu nauroi vitseille mutta minun huumorintajuni ei siihen vain riittänyt. Lapset ehkä saattaisivat tykätä, mutta en ole kyllä muuten töissä huomannut, että tätä sarjaa kyseltäisiin kovin paljoa. En liiemmin lämmennyt myöskään Bill Basson kuvitukselle. Saattaa olla, etten sarjan muihin osiin tartu.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Emma Rous: Au pair

Kirja: Au pair
Kirjailija: Emma Rous (suom. Sisko Ylimartimo)
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)
Sivuja: 383

Au pair on tiheäjuoninen mysteeri synkistä perhesalaisuuksista. Arvoitus, joka pitää hellittämättä otteessaan yllättävään loppuratkaisuun saakka.

Samana päivänä, kun kaksoset Seraphine ja Danny Mayes syntyvät, heidän äitinsä heittäytyy kuolemaansa talon takaiselta kalliojyrkänteeltä ja kaksosten isoveljeä hoitanut au pair, Laura, katoaa. Kyläläisten keskuuteen jäävät elämään huhut mustakaapuisista hahmoista, vaihdokkaista ja varastetussta lapsesta.

25 vuotta myöhemmin Seraphine käy veljineen läpi tapaturmaisesti kuolleen isänsä jäämistöä, kun heidän käsiinsä osuu kaksosten syntymän päivänä otettu valokuva. Kuvassa poseeraavat onnellisen näköiset vanhemmat, isoveli Edwin - ja vain yksi vauva. Seraphine ei pääse irti epäilyksestä, etteivät hän ja Danny todellisuudessa olekaan kaksosia, ettei hän itse olekaan se, joka on luullut olevansa, ja että heidän äitinsä kuolemaan liittyy enemmän, kuin mitä hänelle on kerrottu.

Kuka on kuvassa oleva lapsi, ja mitä talossa tuona yönä tapahtui? Vain yksi henkilö tietää vastaukset, ja Seraphine on päättänyt löytää hänet.



Aikuisten jännityskirjallisuus ei ole kovin tuttua minulle. Töissä laittelin uutuuksia kiertoon ja Emma Rousin Au pair tuli vastaan. Kirjan kannet kiinnittivät huomion ja lukaisin takakannen ajatellen, että tämä voisi olla ihan mielenkiintoinen. Niinpä päädyin sitten kirjan lukemaan, ja olen jopa ylpeä itsestäni, että sain sen luettua pikalaina-ajalla loppuun!

Juoni oli minusta kehitelty hienosti, mutta olisin ehkä toivonut vähän lisää jotain jännitystä. Oli juoni sopivan jännittävä, että kirja nappasi minut hyvin mukaansa, mutta ehkä enemmän jännityskirjallisuutta lukevat ajattelevat tämän olevan pliisu. Mysteeri oli sopivan monimutkainen, että sen auetessa piti moneen kertaan omassa päässä miettiä, että kuka oli kuka ja kenen ja mitä ja häh.

Tällä kertaa en samaistunut hahmoihin lainkaan. Takaumakohdissa Seraphinen ja Dannyn äiti Ruth toi minulle mieleen Humisevan harjun Cathyn. Cathy nyt oli manipuloiva ja ilkeä, mutta niin tuntui olevan myös Ruth. Hän selvästi käytti muiden hyväntahtoisuutta hyväksensä ja hänen mielialansa vaihtelivat tuuliviirin tavoin. Hän oli rasittava enkä pitänyt hänestä yhtään. Seraphine muistutti jossain määrin äitiään, mutta ei yhtä voimakkaasti. Danny on tempperamenttinen ja Edwin tyypillinen suojeleva isoveli.
Usein Ruth hortoili keittiöön Edwinin ja minun lounastaessa. Hän näytti nauttivan Edwinin onnellisesta jutustelusta, kun poika kertoi puuhistamme, mutta kolmena peräkkäisenä viikonloppuna hän valitti päänsärkyä, kun Dominic oli kotona. (s. 144)
Dominic vaikutti suhteellisen järkevältä hahmolta verrattuina muihin. Hän yritti pitää perheensä kunnossa käymällä viikot töissä ja viikonloppuisin huolehtiessaan heistä. Vera oli tyypillinen rikas isoäiti, jota kirjassakin kuvattiin lauman päällikkönä, joka loppupeleissä päättää kaikesta.

Kirjassa minua kuitenkin hämmensi se, että olen itse mieltänyt au pairin tarkoittavan ulkomaalaista henkilöä, joka tulee perheeseen asumaan, hoitamaan lapsia ja auttamaan kotitöissä. Mutta tässä kirjassa ollaan ihan Englannissa, muutaman tunnin päässä Lontoosta ja Laura on itse myös Lontoosta lähtöisin. Eikö hän silloin olisi jonkinlainen pelkkä lastenhoitaja? No, nimekkeistä en tiedä, mutta alkuun tämä vähän sekoitti mielessäni miljöötä, vaikka kirjassa puhuttiin suoraan Lontoosta ja Norfolkista. Jostain syystä kuvittelin hetken, että seikkaillaan Italiassa. Mistä lie tuo ajatus tuli.

Viihdyin Au pairin parissa hyvin. Lukeminen edistyi jouhevasti, vaikka kirja vilisi jonkun verran kirjoitusvirheitä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin sen verran paljon, että minua kiinnostaa lukea jatkossakin jännityskirjallisuutta.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Martin Widmark: Timanttien arvoitus & Hotellin arvoitus

Kirja: Timanttien arvoitus
Kirjailija: Martin Widmark (suom. Outi Menna)
Kuvittaja: Helena Willis
Sarja: Lasse-Maijan etsivätoimisto #1
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002 (suom. 2004)
Sivuja: 76

Vallilan pikkukaupungissa tapahtuu kummia: kultaseppä Muhammed Karaatilta varastetaan arvokkaita timantteja, ne katoilevat salaperäisesti yksi toisensa jälkeen! Kuka on syyllinen? Ei kai joku henkilökunnasta, kuten Sylvi Lintunen, Tuure Urhea tai Wille Waude? Poliisikin on täysin ymmällään, mutta onneksi nuori etsiväkaksikko Lasse ja Maija ryhtyy selvittämään asiaa. He tulkitsevat johtolankoja mainiolla päättelykyvyllään, ja niinpä voro on tuota pikaa kiikissä.



Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarja on ollut jo pitkään lasten suosikki. Monesti töissä tulee itsekin sitä suositeltua asiakkaille, vaikka en ollut ainuttakaan Widmarkin kirjaa lukenut. Päätin, että tähän on tultava muutos, koska ei tämän kirjan lukeminen nyt aikuiselta kauaa vie aikaa.

Lasse ja Maija viettävät hiihtolomaa lukien rikosromaaneja. He ovat kiinnittäneet oman etsivätoimistonsa mainoksia ympäri kaupunkia saadakseen etsivän tehtäviä. Kultaseppä Muhammed Karaatti tarttuu heidän apuunsa saadakseen timanttivarkaan kiinni.

En yhtään ihmettele tämän kirjasarjan suosiota. Lasten helppolukuiseksi sarjaksi tämä oli hyvä ja mukaansatempaava. Kirja ei mitenkään aliarvioi lapsia, ei lukijaa eikä Lassea ja Maijaa. Etsiväkaksikko ovat fiksuja, tiesipä Lassekin jopa mitä ornitologi tekee, toisin kuin suntio, jolle hänen piti asia selventää.
Lasse ja Maija jäävät hetkeksi katselemaan kadun toisella puolella olevaa taloa. Myymälä on katutasossa, ja sen yläpuolella on vielä kaksi kerrosta.
- Jossain tuolla on siis timanttivaras, Lasse sanoo. - Vähän pelottava ajatus! (s. 23)
Varkaan arvasin jo melkolailla alusta, mutta yllätyksenä tuli tapa millä timantit varastetttiin. Se oli omaperäinen ratkaisu. Aikuiselle lukijallekin tämä oli ihan viihdyttävä kirja. Voin kuvitella, että tämä olisi kiva lukea esimerkiksi lapsen kanssa yhdessä ääneen.



Kirja: Hotellin arvoitus
Kirjailija: Martin Widmark (suom. Outi Menna)
Kuvittaja: Helena Willis
Sarja: Lasse-Maijan etsivätoimisto #2
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002 (suom. 2004)
Sivuja: 76

Kaupunginhotellin asiakkailta katoaa mittaamattoman arvokas kiinalainen omenaspanieli. Koiran omistavat herra ja rouva Viikari, jotka Silva-tyttärineen ovat tulleet Vallilan pikkukaupunkiin joulun viettoon. Hotellinjohtaja Ronny Hazelwood on epätoivoinen, mutta onneksi etsiväkaverukset Lasse ja Maija sattuvat paikalle. Tapaus osoittautuu yllättävän monimutkaiseksi, mutta Lassea ja Maijaa ei niin vain huijata. Terävien hoksottimiensa ja tietokoneen avulla he löytävät kuin löytävätkin todellisen syyllisen.



Hotellin arvoituksessa Lasse ja Maija ovat joulun aikaan auttamassa Lassen setää kaupunginhotellilla. Hotellille saapuu vieraaksi Viikarin perhe, joiden koira katoaa. Lasse ja Maija alkavat selvittää mihin koira on kadonnut ja kuka on syyllinen.

Pidin Hotellin arvoituksesta hieman enemmän kuin Timanttien arvoituksesta. Mysteeri oli tässä mielenkiintoisempi ja vaihtoehtoja varkaiksi useampi. Mutta itse mysteerin ratkaisu taas oli loogisempi kuin Timanttien arvoituksessa.

Lukiessa tein hauskan huomion, että näissä molemmissa kirjoissa on ollut tavalla tai toisella mukana omenia. Siitä aloin miettiä, kuuluuko jokaiseen Lasse-Maijan etsivätoimiston kirjaan omenat. Jos kuuluu, se on ihan hauska yksityiskohta kyllä. Täytyy lukea sarjaa pidemmälle niin ehkä tämä omena-arvoitus ratkeaa.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Kirja: Katsokaa miten onnellinen olen
Kirjailija: Holly Bourne (suom. Kristiina Vaara)
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)
Sivuja: 396

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki, musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Hän jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen, jotka kadehtivat hänen täydellistä parisuhdettaan.

Mutta hän on elänyt suuressa valheessa. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja saavan vauvoja, mutta hänen poikaystävänsä ei halua edes seksiä. Kun Torin paras ystävä Dee - ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta - sitten rakastuu, Tori pelkää putoavansa kokonaan kelkasta.

Jos kolmekymppiselle naiselle varattu muotti tuntuu ahtaalta, vaatii kanttia luoda oma. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?



Kun aloin lukea Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjaa, en kuvitellut sen vaikuttavan minuun näin suuresti. Odotukseni olivat korkealla, vaikka olen lukenut Bournelta vain yhden kirjan aikaisemmin. Odotin saavani viiden tähden lukukokemuksen, ja sainkin sen ja paljon enemmän. Nimittäin pään pyörälle ja melkoisen hermoromahduksen. Tämä kirja meni tunteisiin ja syvälle.

Päähenkilö Tori Bailey on samaan aikaan rasittava että samastuttava. Hän on kirjoittanut self-help-oppaan ja monet naiset pitävät häntä gurunaan. Torilla on menestyvä ura ja poikaystävä, kaikin puolin kulissit kunnossa. Mutta sepä siinä onkin, vaikka sosiaalinen media näyttää koko ajan, että ihmisillä menee hyvin ja he ovat onnellisia, usein se ei sitä ole päällepäin. Tori on onnettomassa parisuhteessa, täysin epävarma itsestään eikä hän edes saa olla se henkilö, joka oikeasti olisi.

Vaikka en ole (vielä) kolmekymppinen henkilö enkä ole parisuhteessa, koin että tämä kirja puki omat ajatukseni sanoiksi. Se sai pääni pyörälle niin pahasti, kun tähän asti on tuntunut usein, että olen omien ajatusteni kanssa täysin yksin eikä kukaan ymmärrä.
Mietin sanaa "menestys". Mietin miten usein minua kuvaillaan sillä sanalla. Miten se sana ei kohta enää kuvaa minua, koska tavoitteet muuttuvat. Ellen mene naimisiin ja ellen saa lapsia, minut nähdään pian vähemmän menestyneenä. Vaikka uusi kirjani myisi kymmenen miljoonaa kappaletta, niin minut leimataan epäonnistuneeksi jos minulla ei ole rakastavaa miestä joka heittää mällit kohtuuni josta kasvaa ihminen. (s. 277)
Minulla on jo useamman vuoden ajan vaivannut se, etten tiedä lainkaan mitä elämältä haluan. Silti koko ajan tuntuu, että on paineita tehdä ne sosiaalisesti hyväksytyt tavoitteet, kuten löytää mies, mennä kihloihin, naimisiin ja saada lapsia. Ja jos näin ei tapahdu, olet jotenkin epäonnistunut. Järkeillessä tietenkin tämän on aivan naurettavaa, koska jokainen muodostaa sellaisen elämän kuin itse haluaa ja menestys on jokaiselle varmasti subjektiivinen käsitys. Mutta silti on olemassa tämä oletus, jonka mukaan oletetaan kaikkien menevän. Tori paini selvästi näiden samanlaisten ajatusten kanssa, ja se oli lohduttavaa. Tai lähinnä lohduttavaa oli se, että Holly Bourne on kirjoittanut tähän kirjaan samoja ajatuksia kuin itselläni on, mikä tarkoittaa etten oikeasti ole yksin näiden paineideni ja kriisieni kanssa.

Toisena asiana kirjassa minusta tuodaan hyvin esille sosiaalisen median aiheuttama paha olo. Tori ei saa hyväksyntää poikaystävältään joten hän hakee sitä faneiltaan. Kaikkien hänen somepäivitystensä saamat tykkäykset tuovat hänelle hyvän olon ja pönkittävät hänen itsetuntoaan. Vaikka ne olisivat valhetta. Tori saattoi katsoa vartalonsa epäkohtia peilistä, ottaa 50 selfietä, postata niistä parhaimman ja sanoa kuvatekstissä olevansa onnellinen omien epäkohtiensa kanssa, vaikka se kaikki oli juuri päinvastoin. Kukapa ei tekisi vastaavanlaista. Someen tuodaan esille vain ne elämän hyvät asiat, vaikka elämä oikeasti olisi täyttä paskaa. Aina näyttää, että kaikilla muilla menee paremmin kuin itsellä. Osittain tästä syystä olen poistanut monia sosiaalisen median tilejäni, koska kaikkien muiden paremmat ja sisältörikkaammat elämät ahdistivat minua niin paljon, että oli todella huono olla. Tämän myöntäminen tuntuu pahalta, koska tottakai olen (tai ainakin yritän olla) muiden ihmisten menestyksestä ja onnesta onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla se kylvi aina kateuden siemenen omaan sisimpääni ja tyytymättömyyden kaikkeen. Miksi aina täytyy verrata omaa elämää kaikkien muiden elämään, ja haluta kaikkea muuta mitä itsellä on?

Tästä postauksesta tuli nyt hyvin henkilökohtainen. Olen tähän kirjoittanut asioita, joita on välillä hankala myöntää edes itselleen. Bournen kirjan parissa itkin ja nauroin, samastuin ja ärsyynnyin. Koin vahvoja hetkiä, hitto vie, mutta samalla myös velloin pohjamudissa. Tässä niin julkisesti kuin blogin on, voin sanoa, että olen aivan rikki kaikkien sosiaalisesti hyväksyttyjen paineiden alla, ja haluaisin vain löytää oman onnellisuuteni ja oman polkuni tähän elämään. Ehkä tämän asian julkisesti myöntäminen auttaa itseänikin oikeasti hyväksymään etten tule kulkemaan samoja polkuja muiden kanssa, vaan on hyväksyttävä se, että minun täytyy rakentaa oma polkuni, mihin se ikinä sitten viekään.

Mutta se täytyy tietenkin muistaa, että en vähättele, eikä Torikaan kirjassa vähättele, heitä, jotka menevät näiden sosiaalisesti hyväksyttyjen polkujen mukaan. Se on aivan yhtä hyvä valinta kuin olla menemättä, jos se vain tuntuu itsestä oikealta ja hyvältä. En vain ole aiemmin lukenut kirjoja tästä näkökulmasta (muistaakseni) ja sen takia kirja kosketti syvältä, kun itse vielä lojuu epävarmuusonkalossa oman elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. :)

Anteeksi tästä vuodatuksesta, kirja vain sai ajattelemaan elämää paljon. ♥