maanantai 15. huhtikuuta 2019

Emma Rous: Au pair

Kirja: Au pair
Kirjailija: Emma Rous (suom. Sisko Ylimartimo)
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)
Sivuja: 383

Au pair on tiheäjuoninen mysteeri synkistä perhesalaisuuksista. Arvoitus, joka pitää hellittämättä otteessaan yllättävään loppuratkaisuun saakka.

Samana päivänä, kun kaksoset Seraphine ja Danny Mayes syntyvät, heidän äitinsä heittäytyy kuolemaansa talon takaiselta kalliojyrkänteeltä ja kaksosten isoveljeä hoitanut au pair, Laura, katoaa. Kyläläisten keskuuteen jäävät elämään huhut mustakaapuisista hahmoista, vaihdokkaista ja varastetussta lapsesta.

25 vuotta myöhemmin Seraphine käy veljineen läpi tapaturmaisesti kuolleen isänsä jäämistöä, kun heidän käsiinsä osuu kaksosten syntymän päivänä otettu valokuva. Kuvassa poseeraavat onnellisen näköiset vanhemmat, isoveli Edwin - ja vain yksi vauva. Seraphine ei pääse irti epäilyksestä, etteivät hän ja Danny todellisuudessa olekaan kaksosia, ettei hän itse olekaan se, joka on luullut olevansa, ja että heidän äitinsä kuolemaan liittyy enemmän, kuin mitä hänelle on kerrottu.

Kuka on kuvassa oleva lapsi, ja mitä talossa tuona yönä tapahtui? Vain yksi henkilö tietää vastaukset, ja Seraphine on päättänyt löytää hänet.



Aikuisten jännityskirjallisuus ei ole kovin tuttua minulle. Töissä laittelin uutuuksia kiertoon ja Emma Rousin Au pair tuli vastaan. Kirjan kannet kiinnittivät huomion ja lukaisin takakannen ajatellen, että tämä voisi olla ihan mielenkiintoinen. Niinpä päädyin sitten kirjan lukemaan, ja olen jopa ylpeä itsestäni, että sain sen luettua pikalaina-ajalla loppuun!

Juoni oli minusta kehitelty hienosti, mutta olisin ehkä toivonut vähän lisää jotain jännitystä. Oli juoni sopivan jännittävä, että kirja nappasi minut hyvin mukaansa, mutta ehkä enemmän jännityskirjallisuutta lukevat ajattelevat tämän olevan pliisu. Mysteeri oli sopivan monimutkainen, että sen auetessa piti moneen kertaan omassa päässä miettiä, että kuka oli kuka ja kenen ja mitä ja häh.

Tällä kertaa en samaistunut hahmoihin lainkaan. Takaumakohdissa Seraphinen ja Dannyn äiti Ruth toi minulle mieleen Humisevan harjun Cathyn. Cathy nyt oli manipuloiva ja ilkeä, mutta niin tuntui olevan myös Ruth. Hän selvästi käytti muiden hyväntahtoisuutta hyväksensä ja hänen mielialansa vaihtelivat tuuliviirin tavoin. Hän oli rasittava enkä pitänyt hänestä yhtään. Seraphine muistutti jossain määrin äitiään, mutta ei yhtä voimakkaasti. Danny on tempperamenttinen ja Edwin tyypillinen suojeleva isoveli.
Usein Ruth hortoili keittiöön Edwinin ja minun lounastaessa. Hän näytti nauttivan Edwinin onnellisesta jutustelusta, kun poika kertoi puuhistamme, mutta kolmena peräkkäisenä viikonloppuna hän valitti päänsärkyä, kun Dominic oli kotona. (s. 144)
Dominic vaikutti suhteellisen järkevältä hahmolta verrattuina muihin. Hän yritti pitää perheensä kunnossa käymällä viikot töissä ja viikonloppuisin huolehtiessaan heistä. Vera oli tyypillinen rikas isoäiti, jota kirjassakin kuvattiin lauman päällikkönä, joka loppupeleissä päättää kaikesta.

Kirjassa minua kuitenkin hämmensi se, että olen itse mieltänyt au pairin tarkoittavan ulkomaalaista henkilöä, joka tulee perheeseen asumaan, hoitamaan lapsia ja auttamaan kotitöissä. Mutta tässä kirjassa ollaan ihan Englannissa, muutaman tunnin päässä Lontoosta ja Laura on itse myös Lontoosta lähtöisin. Eikö hän silloin olisi jonkinlainen pelkkä lastenhoitaja? No, nimekkeistä en tiedä, mutta alkuun tämä vähän sekoitti mielessäni miljöötä, vaikka kirjassa puhuttiin suoraan Lontoosta ja Norfolkista. Jostain syystä kuvittelin hetken, että seikkaillaan Italiassa. Mistä lie tuo ajatus tuli.

Viihdyin Au pairin parissa hyvin. Lukeminen edistyi jouhevasti, vaikka kirja vilisi jonkun verran kirjoitusvirheitä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin sen verran paljon, että minua kiinnostaa lukea jatkossakin jännityskirjallisuutta.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Martin Widmark: Timanttien arvoitus & Hotellin arvoitus

Kirja: Timanttien arvoitus
Kirjailija: Martin Widmark (suom. Outi Menna)
Kuvittaja: Helena Willis
Sarja: Lasse-Maijan etsivätoimisto #1
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002 (suom. 2004)
Sivuja: 76

Vallilan pikkukaupungissa tapahtuu kummia: kultaseppä Muhammed Karaatilta varastetaan arvokkaita timantteja, ne katoilevat salaperäisesti yksi toisensa jälkeen! Kuka on syyllinen? Ei kai joku henkilökunnasta, kuten Sylvi Lintunen, Tuure Urhea tai Wille Waude? Poliisikin on täysin ymmällään, mutta onneksi nuori etsiväkaksikko Lasse ja Maija ryhtyy selvittämään asiaa. He tulkitsevat johtolankoja mainiolla päättelykyvyllään, ja niinpä voro on tuota pikaa kiikissä.



Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarja on ollut jo pitkään lasten suosikki. Monesti töissä tulee itsekin sitä suositeltua asiakkaille, vaikka en ollut ainuttakaan Widmarkin kirjaa lukenut. Päätin, että tähän on tultava muutos, koska ei tämän kirjan lukeminen nyt aikuiselta kauaa vie aikaa.

Lasse ja Maija viettävät hiihtolomaa lukien rikosromaaneja. He ovat kiinnittäneet oman etsivätoimistonsa mainoksia ympäri kaupunkia saadakseen etsivän tehtäviä. Kultaseppä Muhammed Karaatti tarttuu heidän apuunsa saadakseen timanttivarkaan kiinni.

En yhtään ihmettele tämän kirjasarjan suosiota. Lasten helppolukuiseksi sarjaksi tämä oli hyvä ja mukaansatempaava. Kirja ei mitenkään aliarvioi lapsia, ei lukijaa eikä Lassea ja Maijaa. Etsiväkaksikko ovat fiksuja, tiesipä Lassekin jopa mitä ornitologi tekee, toisin kuin suntio, jolle hänen piti asia selventää.
Lasse ja Maija jäävät hetkeksi katselemaan kadun toisella puolella olevaa taloa. Myymälä on katutasossa, ja sen yläpuolella on vielä kaksi kerrosta.
- Jossain tuolla on siis timanttivaras, Lasse sanoo. - Vähän pelottava ajatus! (s. 23)
Varkaan arvasin jo melkolailla alusta, mutta yllätyksenä tuli tapa millä timantit varastetttiin. Se oli omaperäinen ratkaisu. Aikuiselle lukijallekin tämä oli ihan viihdyttävä kirja. Voin kuvitella, että tämä olisi kiva lukea esimerkiksi lapsen kanssa yhdessä ääneen.



Kirja: Hotellin arvoitus
Kirjailija: Martin Widmark (suom. Outi Menna)
Kuvittaja: Helena Willis
Sarja: Lasse-Maijan etsivätoimisto #2
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002 (suom. 2004)
Sivuja: 76

Kaupunginhotellin asiakkailta katoaa mittaamattoman arvokas kiinalainen omenaspanieli. Koiran omistavat herra ja rouva Viikari, jotka Silva-tyttärineen ovat tulleet Vallilan pikkukaupunkiin joulun viettoon. Hotellinjohtaja Ronny Hazelwood on epätoivoinen, mutta onneksi etsiväkaverukset Lasse ja Maija sattuvat paikalle. Tapaus osoittautuu yllättävän monimutkaiseksi, mutta Lassea ja Maijaa ei niin vain huijata. Terävien hoksottimiensa ja tietokoneen avulla he löytävät kuin löytävätkin todellisen syyllisen.



Hotellin arvoituksessa Lasse ja Maija ovat joulun aikaan auttamassa Lassen setää kaupunginhotellilla. Hotellille saapuu vieraaksi Viikarin perhe, joiden koira katoaa. Lasse ja Maija alkavat selvittää mihin koira on kadonnut ja kuka on syyllinen.

Pidin Hotellin arvoituksesta hieman enemmän kuin Timanttien arvoituksesta. Mysteeri oli tässä mielenkiintoisempi ja vaihtoehtoja varkaiksi useampi. Mutta itse mysteerin ratkaisu taas oli loogisempi kuin Timanttien arvoituksessa.

Lukiessa tein hauskan huomion, että näissä molemmissa kirjoissa on ollut tavalla tai toisella mukana omenia. Siitä aloin miettiä, kuuluuko jokaiseen Lasse-Maijan etsivätoimiston kirjaan omenat. Jos kuuluu, se on ihan hauska yksityiskohta kyllä. Täytyy lukea sarjaa pidemmälle niin ehkä tämä omena-arvoitus ratkeaa.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Kirja: Katsokaa miten onnellinen olen
Kirjailija: Holly Bourne (suom. Kristiina Vaara)
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)
Sivuja: 396

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki, musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Hän jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen, jotka kadehtivat hänen täydellistä parisuhdettaan.

Mutta hän on elänyt suuressa valheessa. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja saavan vauvoja, mutta hänen poikaystävänsä ei halua edes seksiä. Kun Torin paras ystävä Dee - ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta - sitten rakastuu, Tori pelkää putoavansa kokonaan kelkasta.

Jos kolmekymppiselle naiselle varattu muotti tuntuu ahtaalta, vaatii kanttia luoda oma. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?



Kun aloin lukea Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjaa, en kuvitellut sen vaikuttavan minuun näin suuresti. Odotukseni olivat korkealla, vaikka olen lukenut Bournelta vain yhden kirjan aikaisemmin. Odotin saavani viiden tähden lukukokemuksen, ja sainkin sen ja paljon enemmän. Nimittäin pään pyörälle ja melkoisen hermoromahduksen. Tämä kirja meni tunteisiin ja syvälle.

Päähenkilö Tori Bailey on samaan aikaan rasittava että samastuttava. Hän on kirjoittanut self-help-oppaan ja monet naiset pitävät häntä gurunaan. Torilla on menestyvä ura ja poikaystävä, kaikin puolin kulissit kunnossa. Mutta sepä siinä onkin, vaikka sosiaalinen media näyttää koko ajan, että ihmisillä menee hyvin ja he ovat onnellisia, usein se ei sitä ole päällepäin. Tori on onnettomassa parisuhteessa, täysin epävarma itsestään eikä hän edes saa olla se henkilö, joka oikeasti olisi.

Vaikka en ole (vielä) kolmekymppinen henkilö enkä ole parisuhteessa, koin että tämä kirja puki omat ajatukseni sanoiksi. Se sai pääni pyörälle niin pahasti, kun tähän asti on tuntunut usein, että olen omien ajatusteni kanssa täysin yksin eikä kukaan ymmärrä.
Mietin sanaa "menestys". Mietin miten usein minua kuvaillaan sillä sanalla. Miten se sana ei kohta enää kuvaa minua, koska tavoitteet muuttuvat. Ellen mene naimisiin ja ellen saa lapsia, minut nähdään pian vähemmän menestyneenä. Vaikka uusi kirjani myisi kymmenen miljoonaa kappaletta, niin minut leimataan epäonnistuneeksi jos minulla ei ole rakastavaa miestä joka heittää mällit kohtuuni josta kasvaa ihminen. (s. 277)
Minulla on jo useamman vuoden ajan vaivannut se, etten tiedä lainkaan mitä elämältä haluan. Silti koko ajan tuntuu, että on paineita tehdä ne sosiaalisesti hyväksytyt tavoitteet, kuten löytää mies, mennä kihloihin, naimisiin ja saada lapsia. Ja jos näin ei tapahdu, olet jotenkin epäonnistunut. Järkeillessä tietenkin tämän on aivan naurettavaa, koska jokainen muodostaa sellaisen elämän kuin itse haluaa ja menestys on jokaiselle varmasti subjektiivinen käsitys. Mutta silti on olemassa tämä oletus, jonka mukaan oletetaan kaikkien menevän. Tori paini selvästi näiden samanlaisten ajatusten kanssa, ja se oli lohduttavaa. Tai lähinnä lohduttavaa oli se, että Holly Bourne on kirjoittanut tähän kirjaan samoja ajatuksia kuin itselläni on, mikä tarkoittaa etten oikeasti ole yksin näiden paineideni ja kriisieni kanssa.

Toisena asiana kirjassa minusta tuodaan hyvin esille sosiaalisen median aiheuttama paha olo. Tori ei saa hyväksyntää poikaystävältään joten hän hakee sitä faneiltaan. Kaikkien hänen somepäivitystensä saamat tykkäykset tuovat hänelle hyvän olon ja pönkittävät hänen itsetuntoaan. Vaikka ne olisivat valhetta. Tori saattoi katsoa vartalonsa epäkohtia peilistä, ottaa 50 selfietä, postata niistä parhaimman ja sanoa kuvatekstissä olevansa onnellinen omien epäkohtiensa kanssa, vaikka se kaikki oli juuri päinvastoin. Kukapa ei tekisi vastaavanlaista. Someen tuodaan esille vain ne elämän hyvät asiat, vaikka elämä oikeasti olisi täyttä paskaa. Aina näyttää, että kaikilla muilla menee paremmin kuin itsellä. Osittain tästä syystä olen poistanut monia sosiaalisen median tilejäni, koska kaikkien muiden paremmat ja sisältörikkaammat elämät ahdistivat minua niin paljon, että oli todella huono olla. Tämän myöntäminen tuntuu pahalta, koska tottakai olen (tai ainakin yritän olla) muiden ihmisten menestyksestä ja onnesta onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla se kylvi aina kateuden siemenen omaan sisimpääni ja tyytymättömyyden kaikkeen. Miksi aina täytyy verrata omaa elämää kaikkien muiden elämään, ja haluta kaikkea muuta mitä itsellä on?

Tästä postauksesta tuli nyt hyvin henkilökohtainen. Olen tähän kirjoittanut asioita, joita on välillä hankala myöntää edes itselleen. Bournen kirjan parissa itkin ja nauroin, samastuin ja ärsyynnyin. Koin vahvoja hetkiä, hitto vie, mutta samalla myös velloin pohjamudissa. Tässä niin julkisesti kuin blogin on, voin sanoa, että olen aivan rikki kaikkien sosiaalisesti hyväksyttyjen paineiden alla, ja haluaisin vain löytää oman onnellisuuteni ja oman polkuni tähän elämään. Ehkä tämän asian julkisesti myöntäminen auttaa itseänikin oikeasti hyväksymään etten tule kulkemaan samoja polkuja muiden kanssa, vaan on hyväksyttävä se, että minun täytyy rakentaa oma polkuni, mihin se ikinä sitten viekään.

Mutta se täytyy tietenkin muistaa, että en vähättele, eikä Torikaan kirjassa vähättele, heitä, jotka menevät näiden sosiaalisesti hyväksyttyjen polkujen mukaan. Se on aivan yhtä hyvä valinta kuin olla menemättä, jos se vain tuntuu itsestä oikealta ja hyvältä. En vain ole aiemmin lukenut kirjoja tästä näkökulmasta (muistaakseni) ja sen takia kirja kosketti syvältä, kun itse vielä lojuu epävarmuusonkalossa oman elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. :)

Anteeksi tästä vuodatuksesta, kirja vain sai ajattelemaan elämää paljon. ♥

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu

Kirja: Tähtiin kirjoitettu
Kirjailija: Minnie Darke (suom. Irmeli Ruuska)
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Sivuja: 446

Joskus kohtaloa täytyy hieman auttaa.

Nuori toimittajanalku Justine yrittää kivuta uratikkaita paikallislehdessä. Kun hän törmää teiniaikojen ihastukseensa Nickiin, se on menoa: Justine ei saa miestä mielestään.

Näyttlijänurallaan rämpivä Nick etsii suuntaa elämäänsä lehden horoskooppisivuilta. Justine ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja alkaa peukaloida Nickin horoskooppia kiinnittääksen tämän huomion. Mutta Nick ei suinkaan ole ainoa, joka lukee Justinen tekaisemia horoskooppeja.



Jostain kumman syystä töissä laitoin varauksen Minnie Darken Tähtiin kirjoitettuun, lainasin ja vieläpä luin sen! Täytyy sanoa että erittäin harvoin saan luettua tällaisia herätelainoja, joita en siis ole erikseen pitkän aikaa suunnitellut joskus lukevani tai muuten odottanut innolla. Kirjan kannesta tykkäsin aluksi, mutta tarpeeksi kun sitä katteli lukemisen aikana, alkoi se jopa vähän kyllästyttää.

Aikuisten rakkausromaaneja en ole hirveän paljon lukenut. Mielestäni tämän juoni oli loppujen lopuksi aika perinteinen. Astrologia oli tämän kirjan se juttu. Kirjailijasta huomasi selkeästi, että hän on astrologiaan ja horoskooppeihin perehtynyt. Välillä minulla meni aivan yli ymmärryksen kaikki horoskooppiviittaukset, mutta ei se kuitenkaan haitannut. Välillä toki googlettelin ihan mielenkiinnosta kaikkia horoskooppeihin liittyviä asioita, että ehkä voisi sanoa tämän kirjan hieman jopa lisänneen yleistietoani, haha.

Kirjassa vilisi hahmoja aivan liikaa, enkä aivan kaikkien tarkoitusta ymmärtänyt. Päähenkilöiden Justinen ja Nickin lisäksi oli heidän tarinansa sivuhenkilöt, mutta myös läjä muita henkilöitä. Kirjassa on "Huoneen kärki" -nimisiä lukuja, joissa alkuun tuli aina joku uusi henkilö lukijalle tutuksi. Tokihan nämä miljoona henkilöä lopussa jollakin tapaa liittyivät toisiinsa, mutta en suorastaan muista nivoutuivatko kaikki jollakin tapaa yhteen.

Kirja oli nopeasti etenevä, kun sisäisti, että tapahtumat sijoittuvat Australiaan. Alkuun nimittäin hämmensi, että elettiin huhtikuun loppua ja kirjassa puhuttiin että oli talvi tulossa. Jostain syystä aina ajattelin miljöönä olevan Englanti, joten se otti aikansa että muisti sen olevankin Australia. Taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja, joka sijoittuu sille mantereelle, tai ylipäätään eteläiselle pallonpuoliskolle.

Lukukokemuksena Tähtiin kirjoitettu oli minulle melko keskivertotapaus. Viihdyin ihan hyvin sen parissa. Hahmot eivät pahemmin ärsyttäneet ja tapahtumat olivat jossain määrin ennalta-arvattavia, mutta ei se haitannut. Parhaimmaksi sivuhahmoksi nousi kyllä Brown Houdini-Humbug, ehdottomasti!
Brown jatkoi haukkumistaan, turhaan, silloin kun ei ollut kuristumaisillaan. Eikö tuo ihmistolvana ymmärtänyt, miten moni tähän laitokseen joutunut koira päätyi ikiuneen? (s. 233)

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Kirja: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Kirjailija: Henriikka Rönkkönen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 176

Tervetuloa matkalle sinkkuuden ytimeen! Bikinirajatapaus johdattaa ujostelematta ohi Tinder-sydänten kohti sinkuelämän kiperimpiä kysymyksiä: Miksi ihastun aina vääriin tyyppeihin? Mitä tapahtuu, jos viivyn treffeillä vessassa liian kauan? Mitä yhteistä on deittailulla ja uuden Netflix-sarjan aloittamisella? Mitkä ovat viestin odottamisen viisi vaihetta?

Ronski ja rehellinen Bikinirajatapaus on sinkkujen korvaamaton vertaistuki, seurustelevien tirkistysreikä, seksikommellusten gladiaattoriareena ja käytöksen kultainen kirja ekoille treffeille.



Luin viime vuonna Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän. Se oli ihan hauska kirja, joten nappasin Bikinirajatapauksen lainaan sen tullessa vastaan. Vähän sillä meiningillä että ehkä luen, ehkä en. Luin silti ja tykkäsin tästä ehkä enemmän kuin ensimmäisestä kirjasta.

Muistelisin, että Mielikuvituspoikaystävä olisi tuntunut jossain määrin kaoottiselta, vaikka en siitä sen blogipostaukseen kirjoittanutkaan. Ehkä muistan väärin, mutta Bikinirajatapaus tuntui joka tapauksessa paremmin hallinnassa olevalta kokonaisuudelta. Ei se myöskään tuntunut aivan niin räävittömältä kuin Mielikuvituspoikaystävä. Mistä siis tykkäsin tämän kirjan kohdalla.

Bikinirajatapauksessakin etsitään parisuhdetta, ollaan ihastuneita työkaveriin kuin koetaan lomaromanssikin. Nämä deittailuhetket ehkä vaikuttivat siihen, ettei kirja tuntunut kaoottiselta edelliseen verrattuna, koska kyseiset henkilöt pysyivät mukana useamman luvun ajan. Muistaakseni Mielikuvituspoikaystävässä taisi miehiä vilistä useampi kappale. Mutta tässä selkeästi oli jotain suurempaa yritystä mukana.

Toisinaan kaipaan sinkkukirjallisuutta, jossa päähenkilö ei yhtäkkiä löydäkään unelmiensa prinssiä. Rönkkösen kirjat sopivat tällaisiin hetkiin hyvin. Ne ovat sopivasti huumorilla höystettyjä kun kaikki menee deittaillessa vähän niin kuin pieleen.