tiistai 19. kesäkuuta 2018

J.K. Rowling: Tästä alkaa elämä : Epäonnistumisen ilo ja mielikuvituksen tärkeys

Kirja: Tästä alkaa elämä : Epäonnistumisen ilo ja mielikuvituksen tärkeys
Kirjailija: J.K. Rowling (suom. Lotta Sonninen)
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008 (suom. 2018)
Sivuja: 75

J.K. Rowling pyydettiin Harvardin yliopistoon pitämään puhe valmistuvalle luokalle. Hän päätti puhua kahdesta itselleen tärkeästä aiheesta: epäonnistumisesta ja mielikuvituksen voimasta.

Rowlingin puhe on inspiroinut ihmisiä pohtimaan, mitä on "hyvä elämä". Puhe toimii sekä lohduttajana että kehotuksena tarttua toimeen. Kun on valmis ottamaan riskejä ja epäonnistumaan sekä valjastamaan mielikuvituksen voiman, voi elää vähemmän varuillaan ja siten pysyä avoinna elämän tarjoamille mahdollisuuksille.

* * *

Varasin tämän kirjan lähinnä Rowlingin takia, enkä oikeastaan tiennyt mistä tämä kertoo. Kuvittelin tämän olevan ehkä jotakin hänen kirjoittamisestaan ja työstään kirjailijana, tai jotakin sen tapaista. En kuitenkaan odottanut Harvardin yliopiston vuoden 2008 päättäjäispuhetta valmistuville.

Puhe ei vaikuttanut minuun näin luettuna kovin paljoa. Todennäköisesti kuunneltuna se olisi ollut vaikuttavampi. Mutta oli siinä paljon mielenkiintoisia näkökulmia elämään ja valmistumisen jälkeiseen aikaan. Muutamia viittauksia siellä oli myös Rowlingin omaan elämään. Seuraava lainaus teki kuitenkin itseeni suurimman vaikutuksen:
Jos minulla olisi ajankääntäjä, kävisin kertomassa kaksikymmentäyksivuotiaalle itselleni, että onnen voi saavuttaa vasta kun lakkaa ajattelemasta elämää ansioluettelona. (s. 39)
Itselleni on tärkeää löytää elämässä onni ja onnellisuus, mutta huomaan usein ajattelevan elämää ansioluettelona ja saavutuksina. Vertaan omaa elämääni muiden elämään ja aina tietenkin muut ovat saavuttaneet elämässä enemmän kuin itse. Omia saavutuksia on vaikea nähdä, vaikka niitäkin on. Sen takia välillä on hyvä, että jostakin tulee tämänkaltaisia muistutuksia melko itsestäänselvistä asioista. Ne kun tuppaavat kuitenkin unohtumaan.

Vaikka en kaikkia Harry Pottereita ole vielä lukenut, on Rowlingista tullut itselleni tärkeä kirjailija ja kirjallinen esikuva. Hän tuntuu maanläheiseltä ihmiseltä ja se tunne tästä puheestakin nousi.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Neverendingly kaksi vuotta!

Äkkiä se aika menee, kun blogini jo täyttää 2 vuotta! Muistan kahden vuoden takaisen kesän kuin eilisen, kun blogiani aloittelin vasta. En tätä kahta vuotta mitenkään menestyksekkääksi voi sanoa, kun se kuuluisa lukujumi on vaivannut lähes koko tämän ajan ja jo ennen blogiakin. Mutta päätinkin alusta saakka, että itselleni pääasiassa tätä kirjoittelen, omaan tahtiin ja ilman stressiä. Siinä ainakin olen onnistunut sen suuremmitta stresseittä, kerrankin!

Lainailin kirjastosta sarjakuvia, kun ei lukuromaanit nyt tahdo oikein edetä. Ajattelin, että tätä lukujumia saisi ehkä purettua jollakin helpolla, nopealla ja lyhyellä luettavalla, johon sarjakuvat sopisivat oikein hyvin. Sagat olen lukenut jo aiemmin mutta se sarja jäi kesken. Ajattelin lukea ne alusta nyt nopeammalla tahdilla ja jatkaa sitten sarjaa suoraan siitä mihin jäin. Olikohan se viides tai kuudes osa, en edes muista. En näistä kuitenkaan bloggaa tänne uudelleen. Närhen Agnes-sarjasta olen lukenut ensimmäisen osan, joten tämänkin trilogian voisi lukea nyt vihdoin loppuun.

Toivottavasti blogin elämä jatkuu ainakin samanlaisella tahdilla, mutta mieluusti myös vilkkaammalla. Katsotaan mitä seuraava vuosi tuo tullessaan! Mukavaa alkanutta kesää kaikille lukijoille ja blogituttaville! Kiitos, että luette ja innostatte minuakin! ♥

torstai 31. toukokuuta 2018

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muista sinkkuelämän perusasioita

Kirja: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kirjailija: Henriikka Rönkkönen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2016
Sivuja: 205

Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?

Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä.

* * *

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä alkoi kiinnostaa sen saaman suosion takia muutama vuosi sitten. Sain siihen kuitenkin tartuttua vasta nyt, ja no, olihan tämä ihan hauska kirja.

Tämä tuntui enemmän tietynlaiselta elämäkerralta kuin fiktiiviseltä kirjalta, mutta ehkä tämä oli autofiktiota? En ole ennen tämänkaltaista kirjaa lukenut, jossa päähenkilö ei tule selkeästi esille kuka hän on. Lukiessa koko ajan ajattelin, että se on Henriikka itse, mikä sai sen elämäkerta-fiiliksen aikaan. Mutta tämä oli siinä mielessä ihan virkistävä kirjallinen tyyli, johon tutustua.

Luvut olivat ihan hauskoja ja Rönkkösen tyyli kirjoittaa oli huvittava, mutta en minä tästä kirjasta niin suurta viihdykettä saanut kuin moni muu tuntui saavan. Välillä tuntui, että tapahtumien kanssa kierrettiin kehää eikä edetty suuntaan tai toiseen. Tosin jonkin verran hyviä oivalluksia sinkkuelämästä (ja toisinaan elämästä ylipäätään) kirja sisälsi.

Takakannessa luvataan, että kirja kertoo kaiken mitä sinkkuelämästä haluat tietää ja myös sellaista mitä et. No ainakin tämän kirjan kohdalla jälkimmäinen piti paikkaansa, koska Rönkkönen kirjoittaa suorapuheisesti ja sensuroimattomasti joistakin asioista. Suorapuheisuus tähän humoristisuutta toikin mukanaan.

Tämä oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että ajattelin Rönkkösen seuraavankin kirjan, Bikinirajatapauksen, lukea jossakin vaiheessa, kunhan sen kirjaston varausjonosta itselleni saan.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kesken jäänyt: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat

Kirja: Himoshoppaajan salaiset unelmat
Kirjailija: Sophie Kinsella (suom. Leena Tamminen)
Sarja: Himoshoppaaja #1
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2000 (suom.e-kirja 2017)
Sivuja: 278, joista luin 113

Himoshoppaaja-sarjan ensimmäinen osa! Vastustamattoman hauska romaani kaikille ostomaanikoille.

Mitä tekee nainen, joka on korviaan myöten veloissa? A) Yrittää säästää B) Hankkii lisätuloja C) Lähtee shoppaamaan.

Rebecca Bloomwood elää shopatakseen ja shoppaa elääkseen. Niinpä nainen, jolle museovierailukin muodostuu ostosretkeksi, huomaa pian olevansa korviaan myöten veloissa. Postiluukusta sataa ikävänsävyisiä kirjeitä pankinjohtajalta ja luottokorttiyhtiökin on takajaloillaan. Jotain on tehtävä.

Rebecca yrittää säästää, mutta hyvät päätökset sortuvat Lontoon putiikkien houkutuksiin. Joten, ironista tai ei, Rebecca järjestää itselleen paikan talousneuvoja jakelevana toimittajana. Ehkä lottovoitto osuu kohdalle - ja onhan Englannin 32. rikkain mieskin vielä vapaalla jalalla.

* * *

Omistan e-kirjana Kinsellan Himoshoppaajan salaiset unelmat. Ajattelin käyttää bussimatkat töihin ja ruokatunnin hyödyksi lukemalla e-kirjaa sen sijaan että muuten räpellän puhelintani. Aikoinaan tämän kirja valitsin sillä periaatteella, että chick-lit nyt on mielestäni ihan hauska genre ja ajattelin tästä pitäväni. Elokuvan olen katsonut joskus vuosia sitten ja se taisi olla ihan ok, muistan siitä vain kohtauksen kun Isla Fisherin näyttelemä Rebecca väittää jollekin osaavansa suomea.

No mikä sitten mättäsi? Kaikki. Alusta saakka minua lähinnä ärsytti päähenkilö Rebecca Bloomwood ja hänen ajatusmallinsa. Hän on oikein tekosyiden keksimisen mestari. Tietenkin shoppailu voi olla joillekin riippuvuus, niin kuin hänelle nyt ilmiselvästi on. Silti minua ärsytti kovasti hänen tapansa yrittää saada lisää rahaa, jolla oikeasti maksaisi velkansa pois, mutta sen sijaan hän mietti mihin tienaamansa rahat käyttäisi. Minulle tuli myös fiilis, että hän ajatteli olevansa muita parempi ihminen.

Juoni ei hirveästi edennyt, vaikka kirjaa luin noin kolmanneksen. En osaa yhtään kuvitella, mihin se siitä lopulta olisi edes mennyt. Vaikea kuvitella myöskään jatko-osien juonia, jos kaikki pyörii vain shoppailun ympärillä. Päätin reilun sadan sivun jälkeen vain luovuttaa, koska kirja sai lähinnä ärtymystä aikaiseksi.

Kinsellalta kiinnoistaisi hänen nuortenkirjansa Kadonnut: Audrey, mutta toisaalta taas himoshoppaaja jätti jälkeensä aikamoisen ennakkoluulon ja toisaalta kiinnostumattomuuden kirjailijaa kohtaan. Saa nähdä tuleeko siihen sitten koskaan tartuttua.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Sofokles: Kuningas Oidipus

Kirja: Kuningas Oidipus
Kirjailija: Sofokles (suom. Veijo Meri)
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: n. 429 eaa (suom. 1988)
Sivuja: 96

Kuningas Oidipus on Sofokleen tunnetuin ja kestävin näytelmä, yhden länsimaisen ihmiskuvan perusmyytin alkulähde. Oidipuksen, isänsä tappaneen ja äitinsä naineen kuninkaanpojan, tarina oli muun muassa Sigmund Freudin teorioiden kulmakiviä.

* * *

Luin Kuningas Oidipuksen taas lukupiiriämme varten, en varmaan muuten olisi koskaan tähän teokseen edes tarttunut. En oikein välitä tällaisista antiikin aikaisista näytelmistä, jotka on runomuotoon kirjoitettu, kun en runoista oikein pidä muutenkaan.

Näytelmän juonen tiesin pääpiirteissään entuudestaan, joten siinä ei tullut minulle oikeastaan mitään uutta. Monille varmaan on tuttu Oidipuskompleksi, joka on Sigmund Freudin teoria ja juontaa juurensa nimenomaan tästä näytelmästä.

Sisältää spoilereita

Hahmoilla nyt tietenkin on dramatiikkaa tragedioiden tyypilliseen tapaan. Tottakai Iokasteelle on järkytys se, että Oidipus murhasi hänen miehensä ja on hänen oma poikansa, mutta tyttäriään ajattelematta hän tekee itsemurhan samantien. Samoin Oidipus taas järkyttyy omasta murhaajan statuksestaan ja Iokasteen itsemurhasta niin, että puhkaisee silmänsä. Oidipuksella ei kuitenkaan ollut mitään tunnontuskia, kun tiesi aiemmin murhanneensa jonkun.

Spoilerit loppuu

Mitään sen kummempaa mielipidettä minulle ei näytelmästä syntynyt näin lukiessa, katsomalla jonkin esityksen saisi ehkä paremman kuvan tästä. Onhan juoni omalla tavallaan kiinnosta, aika kieroutunut, mutta toisaalta sitä monet antiikin ajan tragediat tuntuvat olevan. Niissä eletään kovasti hetken mielijohteessa, eikä aina katumusta näytetä.

Näytelmiä olisi mukava lukea enemmänkin, mutta silti tartun niihin erittäin harvoin. Shakespearen näytelmät nyt ainakin on lukulistalla, mutta voisihan sitä lisätä muitakin klassikkonäytelmiä, kun nämä nyt melko nopeasti lukee läpi eikä ainakaan itselleni aiheuta sellaista ahdistusta kuin romaaniklassikot.