torstai 22. elokuuta 2019

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Kirja: Kultahäkki
Kirjailija: Camilla Läckberg (suom. Aleksi Milonoff)
Sarja: Kultahäkki #1
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Sivuja: 350

Ulkopuolisten silmissä Faye on saanut kaiken: täydellisen aviomiehen, suloisen tyttären ja tyylikkään kodin Tukholman parhailta kulmilta. Todellisuudessa ahdistavat muistot lapsuudesta Fjällbackassa vainoavat häntä, ja Faye kokee elävänsä vankina kultaisessa häkissä. Oli aika, jolloin hän oli vahva ja kunnianhimoinen nainen. Se oli ennen kuin hän luopui kaikesta miehensä Jackin vuoksi.

Kun Jack pettää Fayta, hänen maailmansa romahtaa. Faye on täysin musertunut, kunnes hän päättää antaa samalla mitalla takaisin ja keksii julman tavan kostaa.



Camilla Läckbergin Kultahäkkiä on markkinoitu aikalailla ja varausjonot ovat kirjastoissa edelleen pitkät. Olen halunnut jo pitkään tutustua hänen tuotantoonsa paremmin, kun olen vain lukenut lyhyen Mantelintuoksua lumimyrskyssä novellin tai lyhyt romaanin mikä lie onkaan. Nyt ajattelin tarttua tuumasta toimeen Kultahäkin aloittaessa uuden kaksiosaisen sarjan.

Faye elää ylellistä kotiäidin elämää miehensä Jackin tuodessa leivän pöytään. Fayelle perhe on tärkein ja hän tekee kaikkensa miellyttääkseen miestään. Jack on kuitenkin etäinen eikä tunnu enää haluavan Fayea.

Täytyy sanoa, että pitkästä aikaa tuli vastaan hahmo, joka ärsytti mielettömästi. Mutta niin se oli tarkoituskin. Jack on itsekäs henkilö, joka ei arvosta vaimoaan ja hänen uhrauksiaan lainkaan. Lisäksi Jack ottaa kaiken kunnian myös Fayen keksimistä ideoista. Kuinka rasittavaa, mutta Läckberg on ainakin osannut luoda raivostuttavan hahmon, minkä takia lukija asettuu Fayen puolelle.

Faye ei itsessäänkään ole puhdas pulmunen, mikä tekeekin kirjan henkilöhahmoista mielenkiintoisen ristiriitaisia. En ole paljoa jännityskirjallisuutta lukenut, mutta usein niissä tuntuu olevan uhri ja pahis eri henkilöitä, mutta tässä tapauksessa hahmot ovat sekä että. Lempihahmoikseni nousivat kuitenkin Chris ja Kerstin. He tukevat Fayea kaikessa ja ovat hänen todellinen perheensä.

Juoni oli rakennettu hyvin, vaikka loppu olikin vähän ennalta arvattava. Takaumat oli eroteltu nykyajasta selkeästi ja ne ohjasi lukijaa siihen, mitä on tapahtumassa nykyajassa ja miksi. Kirja kuitenkin piti minut hyvin otteessaan eikä sen lukemisen aikana tullut tylsää. Loppu ei jättänyt mitään suurta cliffhangeria, joten on mielenkiintoista nähdä mikä jatko-osassa on homman nimi.

Voin hyvin suositella kirjaa sellaisille, jotka eivät paljoa ole jännityskirjallisuutta lukenut. En ole itsekään kyseisen genren suurkuluttaja, enkä tiedä pitäisinkö edes mistään kovaksikeitetyistä dekkareista. Tämä ei ollut lainkaan ahdistava eikä oikeastaan kovin jännittäväkään ollakseen jännityskirjallisuutta. Mielenkiinnolla jään odottamaan sarjan toista osaa.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pitkästä aikaa

Heipä hei pitkästä aikaa!

Kesä on kulunut ohi yhdessä hujauksessa ja huomaamatta on tullut pidettyä yli kahden kuukauden tauko blogista. Tuona aikana en kyllä ole saanut edes paljoa luettua mitään, mistä olisin voinut kirjoittaa blogiin. Luin Becky Albertallin Minä, Simon, Homo sapiensin uudelleen, S/S Urstin innolla odottamani Kontaktin ja yhden lasten runokirjan. Kontaktista en halunnut poikkeuksellisesti blogipostausta kirjoittaa, kun en oikein tiedä mitä olisin siitä osannut korrektisti sanoa. Se oli pettymys, mutta joskus ne odottamat kirjat eivät lunasta odotuksiaan. Pääasiassa yritän aina kirjoittaa lukemistani romaaneista jotakin tänne lähinnä itselleni muistiin.

Elokuu alkaa olla kuitenkin puolessa välissä ja päätin tässä yrittää alkaa herätellä blogia ja myös instagramia uudelleen hereille. Siispä päätin kerrankin napsaista kuvan kuukauden "tbr-pinosta" (voiko kahta kirjaa sanoa pinoksi?), vaikka en yleensä tällaista suunnitelmallisuutta harrasta kirjojen kanssa. Varsinkin kun lukemiseni on niin epävakaata etten tiedä saanko kuukauden aikana mitään päätökseen. Nyt olen kuitenkin toiveikas kun minulla on kahden viikon kesäloma vasta tulossa!

Schwabin kirjaa olen aloittanut (varmaan kolmannen kerran jo) ja edennyt siinä nyt ihan hyvin. Minua kieltämättä vähän nolottaa, että arvostelukappaleita on jäänyt rästiin odottamaan ihan liian pitkäksi aikaa. Mutta yritän saada itseni aktivoitumaan niiden kanssa tässä syksyn mittaan. Kirjastostakin pukkaa koko ajan uusia mielenkiintoisia kirjoja ja sen takia toivon että olisinpa nopeampi lukemaan eikä aina iskisi jonkin sortin lukujumia! Kaipaan sitä, kun nuorena pystyin uppoutumaan lukemiseen paljon paremmin kuin nykyään. Nykyään on niin paljon kaikkia häiriötekijöitä, jotka tekee keskittymisestä vaikeaa.

Nyt tämän lörpöttelyn myötä toivotan mukavaa elokuuta!

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kristina Ohlsson: Lasilapset

Kirja: Lasilapset
Kirjailija: Kristina Ohlsson
Sarja: Lasilapset #1
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 203

Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan...



Kristina Ohlssonin Lasilapset-kirja aloittaa samannimisen trilogian. Tämä on aika hyvin kiertänyt lasten keskuudessa ja on ollut tykätty jännitys/kauhukirja. En hirveästi kauhua lue, joten ajattelin, että ehkä lasten kauhukirja on ihan sopiva myös minulle. :D

Kirja kertoo Billiestä, joka muuttaa äitinsä kanssa Kristianstadista Åhusiin isänsä kuoleman jälkeen. He muuttavat vanhaan taloon, joka on täynnä edellisten asukkaiden tavaroita. Talossa tapahtuu kummia ja pelottavia asioita, joita Billie alkaa ystäviensä Simonan ja Aladdinin kanssa selvitellä.

Pidin Billiestä. Hän oli surumielinen hahmo, jota äiti ei oikein tuntunut ymmärtävän. Onneksi hänellä oli ystäviä, jotka ymmärsivät. Olin myös iloinen, että Josefista tuli Billielle tärkeä ja luotettava aikuinen. Billie kavereineen ovat nokkelia ja määrätietoisia lapsia, jotka halusivat saada talon arvoituksen ratkaistuksi. Kirjastoihmisenä arvostan aina sitä, että kirjat ja kirjastot ovat osa tarinoita. :D
Näytti siltä kuin joku olisi kirjoittanut lehden sivulle jotakin. Kun Billie kumartui lähemmäs ja luki lapsenomaisella käsialalla raapustetun tekstin, hänen sydämensä alkoi hakata niin voimakkaasti, että hän luuli sen räjähtävän:
"Häipykää!" (s. 47)
Lasilapset oli mielenkiintoinen kirja myös aikuiselle lukijalle. Se piti otteessaan ja oli sopivan jännittävä. Juoni eteni suoraviivaisesti ja luvut olivat lyhyitä. En ihmettele, että lapset pitävät tästä kirjasta, koska vaikka en aikuisena mitään suuria jännityksen tunteita kokenutkaan, kirjaa silti halusi mielellään lukea eteenpäin nähdäkseen mitä sitten tapahtuu.

Varmasti aion jossakin vaiheessa tarttua kirjan jatko-osaan, Hopeapoikaan.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kate McMullan: Uusi oppilas

Kirja: Uusi oppilas
Kirjailija: Kate McMullan (suom. Jani Bohm)
Kuvittaja: Bill Basso
Sarja: Lohikäärmeakatemia #1
Kustantaja: Sanoma
Julkaisuvuosi: 1997 (suom. 2010)
Sivuja: 124

Ensin kiertävä trubaduuri kertoo Wiglafille, että tämä on syntynyt sankariksi. Sitten Wiglaf lukee kylän ilmoituspuusta maineikkaan Lohikäärmeakatemian mainoksen. Pian hän onkin jo matkalla koulun oppilaaksi, seuranaan siansaksaa puhuva Orvokki-possu. Edessä on seikkailu, jota Wiglaf ei tule ikinä unohtamaan!



Lasten keskuudessa lohikäärmeet ovat tuntuneet olevan iso juttu muutamien vuosien aikana. Varmaan johtuu Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjasta. Muutaman kerran olen asiakkaille suositellut Kate McMullanin Lohikäärmeakatemia-sarjaa, kun se löytyy myös meidän lukudiplomilistoilta. Nyt taas lastenkirjainnostuksessani päätin sitten itsekin lukea kyseisen kirjan.

Mutta täytyy sanoa, että olin kyllä melkolailla pettynyt. Ei minulla minkäänlaisia odotuksia tätä kohtaan ollut, mutta silti petyin. Takakansikin sanoo, että "kirja sisältää erittäin huonoja vitsejä", ja no niin teki. Ei ne vitsit minua naurattaneet ja tuntui, että tämä yritti olla mukamas hauskakin.
Myös Wiglaf alkoi muiden tavoin vetää köydestä. "Mitä me oikein nostamme?" hän kysyi. "Ainakin se painaa aika paljon."

"Köyden päässä on Sir Mort", Angus kertoi."Opettajamme. Hänellä on vaikeuksia kiivetä portaita." (s. 54-55)
Lähtökohdat olivat aika perinteiset, että Wiglaf on ison perheen aliarvostettu lapsi, joka joutuu tekemään kaikki kotityöt. Sitten hänet passitetaan kouluun vain sen takia, että hänen odotetaan tuovan perheelleen rikkauksia. Juoni sinänsä oli ihan hyvä, mutta tästä kirjasta olisi ehkä saanut hyvän lasten fantasiakirjan, jos tästä ei olisi yritetty tehdä hauskaa.

Ehkä tosin joku muu nauroi vitseille mutta minun huumorintajuni ei siihen vain riittänyt. Lapset ehkä saattaisivat tykätä, mutta en ole kyllä muuten töissä huomannut, että tätä sarjaa kyseltäisiin kovin paljoa. En liiemmin lämmennyt myöskään Bill Basson kuvitukselle. Saattaa olla, etten sarjan muihin osiin tartu.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Emma Rous: Au pair

Kirja: Au pair
Kirjailija: Emma Rous (suom. Sisko Ylimartimo)
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2018 (suom. 2019)
Sivuja: 383

Au pair on tiheäjuoninen mysteeri synkistä perhesalaisuuksista. Arvoitus, joka pitää hellittämättä otteessaan yllättävään loppuratkaisuun saakka.

Samana päivänä, kun kaksoset Seraphine ja Danny Mayes syntyvät, heidän äitinsä heittäytyy kuolemaansa talon takaiselta kalliojyrkänteeltä ja kaksosten isoveljeä hoitanut au pair, Laura, katoaa. Kyläläisten keskuuteen jäävät elämään huhut mustakaapuisista hahmoista, vaihdokkaista ja varastetussta lapsesta.

25 vuotta myöhemmin Seraphine käy veljineen läpi tapaturmaisesti kuolleen isänsä jäämistöä, kun heidän käsiinsä osuu kaksosten syntymän päivänä otettu valokuva. Kuvassa poseeraavat onnellisen näköiset vanhemmat, isoveli Edwin - ja vain yksi vauva. Seraphine ei pääse irti epäilyksestä, etteivät hän ja Danny todellisuudessa olekaan kaksosia, ettei hän itse olekaan se, joka on luullut olevansa, ja että heidän äitinsä kuolemaan liittyy enemmän, kuin mitä hänelle on kerrottu.

Kuka on kuvassa oleva lapsi, ja mitä talossa tuona yönä tapahtui? Vain yksi henkilö tietää vastaukset, ja Seraphine on päättänyt löytää hänet.



Aikuisten jännityskirjallisuus ei ole kovin tuttua minulle. Töissä laittelin uutuuksia kiertoon ja Emma Rousin Au pair tuli vastaan. Kirjan kannet kiinnittivät huomion ja lukaisin takakannen ajatellen, että tämä voisi olla ihan mielenkiintoinen. Niinpä päädyin sitten kirjan lukemaan, ja olen jopa ylpeä itsestäni, että sain sen luettua pikalaina-ajalla loppuun!

Juoni oli minusta kehitelty hienosti, mutta olisin ehkä toivonut vähän lisää jotain jännitystä. Oli juoni sopivan jännittävä, että kirja nappasi minut hyvin mukaansa, mutta ehkä enemmän jännityskirjallisuutta lukevat ajattelevat tämän olevan pliisu. Mysteeri oli sopivan monimutkainen, että sen auetessa piti moneen kertaan omassa päässä miettiä, että kuka oli kuka ja kenen ja mitä ja häh.

Tällä kertaa en samaistunut hahmoihin lainkaan. Takaumakohdissa Seraphinen ja Dannyn äiti Ruth toi minulle mieleen Humisevan harjun Cathyn. Cathy nyt oli manipuloiva ja ilkeä, mutta niin tuntui olevan myös Ruth. Hän selvästi käytti muiden hyväntahtoisuutta hyväksensä ja hänen mielialansa vaihtelivat tuuliviirin tavoin. Hän oli rasittava enkä pitänyt hänestä yhtään. Seraphine muistutti jossain määrin äitiään, mutta ei yhtä voimakkaasti. Danny on tempperamenttinen ja Edwin tyypillinen suojeleva isoveli.
Usein Ruth hortoili keittiöön Edwinin ja minun lounastaessa. Hän näytti nauttivan Edwinin onnellisesta jutustelusta, kun poika kertoi puuhistamme, mutta kolmena peräkkäisenä viikonloppuna hän valitti päänsärkyä, kun Dominic oli kotona. (s. 144)
Dominic vaikutti suhteellisen järkevältä hahmolta verrattuina muihin. Hän yritti pitää perheensä kunnossa käymällä viikot töissä ja viikonloppuisin huolehtiessaan heistä. Vera oli tyypillinen rikas isoäiti, jota kirjassakin kuvattiin lauman päällikkönä, joka loppupeleissä päättää kaikesta.

Kirjassa minua kuitenkin hämmensi se, että olen itse mieltänyt au pairin tarkoittavan ulkomaalaista henkilöä, joka tulee perheeseen asumaan, hoitamaan lapsia ja auttamaan kotitöissä. Mutta tässä kirjassa ollaan ihan Englannissa, muutaman tunnin päässä Lontoosta ja Laura on itse myös Lontoosta lähtöisin. Eikö hän silloin olisi jonkinlainen pelkkä lastenhoitaja? No, nimekkeistä en tiedä, mutta alkuun tämä vähän sekoitti mielessäni miljöötä, vaikka kirjassa puhuttiin suoraan Lontoosta ja Norfolkista. Jostain syystä kuvittelin hetken, että seikkaillaan Italiassa. Mistä lie tuo ajatus tuli.

Viihdyin Au pairin parissa hyvin. Lukeminen edistyi jouhevasti, vaikka kirja vilisi jonkun verran kirjoitusvirheitä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin sen verran paljon, että minua kiinnostaa lukea jatkossakin jännityskirjallisuutta.