tiistai 20. maaliskuuta 2018

Emily Brontë: Humiseva harju

Kirja: Humiseva harju
Kirjailija: Emily Brontë (suom. Kaarina Ruohtula)
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1847 (suom. tämä painos 2012)
Sivuja: 451

Humiseva harju on Englannin kirjallisuuden suuria klassikoita, monitahoinen ja väkevä rakkausromaani, jonka tapahtumat liikkuvat Yorkshiren jylhillä nummilla. Se kertoo kohtalonomaisen tarinan tuhoavista ihmissuhteista, torjutusta rakkaudesta ja kostosta.

Vuonna 1847 ilmestynyt Humiseva harju jäi Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti viemään hänen nimensä maailmankirjallisuuden historiaan.

* * *

Humiseva harju oli tämän vuoden ensimmäinen luettu kirja. Luin myös tämän opintoja varten ja voin vain todeta, että onpahan taas yksi klassikko luettu ja saatu "pois alta". Tätä kirjaa kohtaan minulle jäi vähän ristiriitaiset fiilikset.

Nyt viime syksystä asti kun olen klassikoita lukenut, on Humiseva harju ollut ehdottomasti näistä paras, mutta ei kirja siltikään vakuuttanut minua niin kuin monet muut. Kirjan sanotaan olevan rakkausromaani, mutta kun päätän itse lukea jonkun rakkausromaanin, kuvittelen sen olevan kaikkea muuta kuin Humisevan harjun kaltainen. Toisin sanoen kevyttä ja ihanaa hömppää. Tämä ei ollut sellaista.

Tämän painoksen alussa oli Kaarina Ruohtulan kirjoittama kappale lukijalle, jossa hän käsittelee Brontën sisarusten elämää. Se oli todella mielenkiintoinen alustus kirjalle, samoin kuin Emilyn siskon Charlotten kirjoittama esipuhe kirjalle.

Tykkäsin kirjassa sen kerrontatavasta. Kehyskertomuksena on herra Lockwoodin ja Nelly Deanin keskustelu, kun Dean kertoo Humisevan harjun menneistä tapahtumista ja henkilöistä. Tekstiä oli helppo ja kevyt lukea.

Hahmot sen sijaan. Enpä tainnut oikeastaan kenestäkään pitää. Catherinen oli todella rasittava ja manipuloiva nainen lapsesta saakka ja sai pyöritettyä kaikki pikkurillinsä ympärille. Heathcliffistä taas tuli aivan uskomattoman katkera ja kostonhimoinen mies. Catherinen ja Heathcliffin välinen kissa ja hiiri -leikki oli melko ärsyttävää, vaikka toki ilman sitä kirjalta menisi sen juoni kokonaan. Kaikki muut hahmot olivat pääasiassa äkäisiä ja kärttyisiä elämästään katkeroituneita ihmisiä, jotka tyytyivät siihen, mitä heille annettiin. Toisin sanoen kirja oli vain täynnä vihaa ja katkeruutta, manipulointia ja kostoa.

Parasta kirjassa oli loppu, joka oli minun yllätyksekseni onnellinen. Kirjan päätyttyä itselle tuli myös fiilis, että onneksi tämä kaikki nyt loppui, helpottunut tunne. Huomaamattaan kirja oli aika raskas lukukokemus ja osittain ahdistava, kun ei hahmoilla tuntunut olevan pääsyreittiä ulos.

Vaikka näistä lukemistani klassikoista tämä nousi nyt toistaiseksi parhaimmaksi, silti päällimmäisenä ajatuksena on se, että kirja on nyt luettu eikä siihen tarvitse palata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti