sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Brian K. Vaughan: Paper Girls : Vol. 2-4

Kirjat: Paper Girls : Vol. 2, Vol. 3 & Vol. 4
Kirjailija: Brian K. Vaughan
Kuvittaja: Cliff Chiang
Sarja: Paper Girls
Kustantaja: Image Comics
Julkaisuvuodet: 2016-2018
Sivuja: 3 x 128

Vol. 2: After surviving the strangest night of their lives in the Cleveland suburb of Stony Stream, intrepid young newspaper deliverers Erin, Mac and Tiffany find themselves launched from 1988 to a distant and terrifying future... the year 2016.

What would you do if you were suddenly confronted by your 12-year-old self? 40-year-old newspaper reporter Erin Tieng is about to fins out in this action-packed story about identity, mortality and growing older in the 21st century.

Vol. 3: Newspaper deliverers Erin, Mac and Tiffany finally reunite with their long-lost friend KJ in the prehistoric past, where they uncover the secret origins of time travel, and use any means necessary to get back home.

It's a story of violence, bloodshed, and motherhood, as seen through the eyes of four twelve-year-old girls from the mean streets of 1988.

Vol. 4: It's the girls' biggest, strangest adventure yet, as Tiffany and her fellow newspaper deliverers Erin, Mac and KJ are launched from prehistoric times into the year 2000, where they finally get some answers about what the hell is happening.

In this horrowing version of our past, Y2K was even more of a cataclysm than experts feared, and the only person who can save the future is a 21-year-old girl from 1988.



Paper Girls -sarja jatkuu. Luin volumet 2-4 lähes putkeen, joten päätin tehdä näistä yhteispostauksen. Olo on vähän hämmentynyt, ärsyyntynyt mutta myös odottava.

Erin, Mac, KJ ja Tiffany näissä osissa matkaavat ajassa edes takaisin yrittäessään selvittää mitä tapahtuu. Samalla he tapaavat uusia tuttavuuksia kaukaa menneisyydestä, mutta myös tuttavia tulevaisuudesta. Unohtamatta tietenkään, että he ovat jatkuvassa vaarassa.

Oikeastaan nuo kaikki kolme edellä mainitsemaani olotilaa liittyvät samaan asiaan. Siihen, että mitä ihmettä näissä sarjakuvissa oikein tapahtuu. Minua hämmentää tapahtumat, ärsyttää kun mitään ei tunnu selviävän mutta odottava myös juuri siksi että jotain selviäisi. Tietenkin se on tehokeino, että lukija on tyttöjen kanssa käytännössä samassa tilanteessa ja tietää sen mitä tytötkin, mutta nyt tuntuu, että asiaa venytetään vaan. Liekö selvennys tulee vasta sarjan lopussa, milloin lie se sitten tuleekaan.

Hahmoista pidän. Mac vähän ärsyttää angstisuudellaan, mutta toisaalta se on ymmärrettävää kun tietää mitä hänen tulevaisuudestaan on paljastunut. Pidin myös 3 osassa olevasta tytöstä esihistorialliselta ajalta, vaikka häneen ei hirveästi ehdittykään tutustua. Se olisi ollut kuitenkin mielenkiintoista. Sarjakuvien pahiksiin en oikein ole päässyt sisälle, keitä he ovat ja mitä he haluavat. Ehkä ymmärrysvaikeuteeni voi liittyä myös englanninkieli, vaikka sinänsä sen ymmärtäminen ei ole ollut juuri ongelma.

Ensimmäisen osan kun luin, kuulin että sarjaa verrataan Stranger Things -tv-sarjaan. Nyt neljä osaa lukeneena en oikeastaan näe yhtäläisyyttä enää. Ensimmäisessä osassa sitä ehkä oli, mutta nyt kun ollaan poistuttu myös 80-luvulta, ei näissä kahdessa oikeastaan ole yhteistä. Stranger Things on tunnelmaltaan paljon synkempikin kuin Paper Girls välillä niin kehittyneillä, moderneilla ja kirjaimellisesti värikkäillä tulevaisuuden kuvillaan.

Tämä sarja on silti mielenkiintoinen ja jatkan sen parissa kyllä. Mutta hieman sama kuin Sagan kanssa, nyt jo tuntuu, että jumitetaan paikoillaan. Ehkä molemmissa on jotain mullistavaa vielä tulossa, toivottavasti ainakin.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani

Kirja: Antti Tapani
Tekijät: Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majamaa
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 352

Antti Tuisku on Suomen suurin poptähti, mutta kuka on Antti Tapani?

Koko kansan tuntema Antti Tuisku on eri ihminen kuin yksityisyyttään varjeleva Antti Tapani, joka on selviytynyt rankoista nuoruuden kokemuksista: koulukiusaamisesta, läheisriippuvuudesta ja vaikeista seurustelusuhteista.

2004 Antti Tuisku singahti vain 19-vuotiaana Siwan kassalta supertähteyteen ja saman tien ivan ja epäilyn kohteeksi. Hänet leimattiin nopeasti laulutaidottomaksi levy-yhtiön tuotteeksi. Keikoilla lavalle lentelivät pullot ja kolikot. Media revitteli.

Aluksi Antti uskoi itsekin, että pohjoiset juuret pitäisivät Rovaniemenpojan jalat maassa. Kun suosio Idols-menestyksen jälkeen notkahti ja väki kaikkosi keikoilta, tapahtuikin kaikkea muuta. Antti löysi itsensä etsimästä selkääntaputtelua ja vahvistusta itsetunnolleen. Nousu takaisin huipulle vaati kipeän menneisyyden kohtaamista. Todellista rohkeutta uskoa itseensä.



Minulla ei ollut tarkoitusta lukea Antti Tuiskun elämäkertaa, mutta jotenkin siinä sitten kävi niin, että päädyinkin lukemaan tämän. Onneksi, sillä kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, sekä ensimmäinen lukemani elämäkerta!

Historiani Antti Tuiskun musiikin kanssa on lyhyt. Idolsin aikoihin olin muiden tyttöjen tapaan ihan pähkinöinä tästä Rovaniemen pojasta ja taisinkin hänen esikoislevyn kuluttaa melkolailla puhki. Sitten Tuiskun musiikki jäi ja palasi elämääni oikeastaan vasta tänä vuonna. Tänä vuonna siksi, että menin kesällä Provinssiin, jossa Tuisku oli lauantaina pääesiintyjänä, ja tottakai rahasta otetaan kaikki irti ja hänen show katottiin. Se oli muuten ihan tosi huippu päätös Provinssiviikonlopulle! Kuuntelin ennen Provinssia Antin uusimpia hittibiisejä, olihan niistä monet radiosta minulle tuttuja, mutta nyt perehdyin niihin paremmin - ja osa on edelleen minun päivittäisellä soittolistallani.

Sitten tähän kirjaan. Haastattelutyylillä toteutettu kirja oli minun makuuni ihan hyvä tapa, vaikka aina välillä tuli fiilis, että haastattelija vähän provosoi. Onko se hyvä vai huono? En tiedä, en ole päättänyt. Ehkä se tuo vähän särmää keskusteluun, mutta toisaalta oliko se välttämättä tarpeellista. Pidin siitä, että kirjassa oli myös Antin lähipiirin haastatteluja, kuten hänen vanhempiensa, tuottaja Jurek Reunamäen ja hyvän ystävän Carla Ahoniuksen. Nämä haastattelut toivat vähän syvyyttä ja moniulotteisuutta kirjaan eikä pelkästään yhden ihmisen näkemystä urastaan. Vaikka kyseessä on Antin ura, siihen ovat vaikuttaneet kuitenkin useat ihmiset omilla taidoillaan.

Lukiessa minua ei haitannut, vaikka Antin uran keskivaihe on minulle tuntematonta aluetta. En tiennyt, että hän on jo ehtinyt julkaista niin monta levyä, joistakin en ollut edes kuullut. Oli myös mielenkiintoista lukea taustaa levyjen takaa, milloin levyn tekoon vaikutti uskonnolliset lähtökohdat, milloin uudistumusen halu, milloin mikäkin.
Olin umpikujassa musiikkini kanssa: levymyynnit olivat laskussa ja viimeisin albumi kompromissi. Siinä tilanteessa mikä tahansa suunnanmuutos tai ravistelu oli vain ja ainoastaan hyvästä. (s. 248)
Mutta mikä lohdullista, julkisuuden henkilötkin ovat vain ihmisiä. Hekin elävät tätä elämää vuoristoradassa. Sitä ei tavallinen ihminen edes ymmärrä mitä kaikkea epävarmuutta musiikkibisneksen taustalla voi olla. Meille muusikoiden urat näyttävät unelmaduunilta kun saa vain esiintyä ja tehdä musiikkia, mutta ei se sitä pelkästään ole. Jokaisen levyn ja biisin jälkeen on paineita saada tehtyä uusi levy, joka myy ja jonka kansa ottaa vastaan. On uudistuttava artistina, mutta oltava kuitenkin se sama vanha tyyppi. Pohjalla käydään välillä, mutta sieltä noustaan. Se kuuluu elämään.

Kirja oli hyvä katsaus Antti Tuiskun tähänastiseen elämään ja siihen, kuka artistin takana oikeasti on. Hän on määrätietoinen ja kovasti töitä tekevä ihminen, joka ei hevillä luovuta eikä halua tuottaa pettymystä faneille. Hän ei ole pelkkä artisti, hän on esiintyjä. Hän on saanut paljon arvostelua ja paskaa niskaan, mutta tullut takaisin entistä vahvempana. Mutta hänkin on kuitenkin vain ihminen.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa, vaikka ei Antti Tuiskun musiikista välittäisikään. Pidin kovasti ja ahmin kirjan nopeasti verrattuna tämän vuoden muihin lukemiini kirjoihin. Ainoa miinus oli satunnainen asioiden toisto ja aikajanalta tippuminen. Lukijana en pysynyt kunnolla mukana mitä aikaa ja vuotta elettiin, kun se ei tekstissä tullut esille. Ainoastaan sisällysluettelossa otsikoiden mukana. Enkä ole varma kuinka paljon jätettiin käsittelemättä, muuta kuin Joulutarina-elokuva ainakin. Mutta silti, hyvä kirja, kannatti lukea!

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Heidi Silvan: John Lennon minussa

Kirja: John Lennon minussa
Kirjailija: Heidi Silvan
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2018
Sivuja: 200
Arvostelukappale

John Lennon minussa on huumorilla höystetty kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun John Lennon haluaa laulaa. 14-vuotiaalle Aija Velssille Lennonin lauluhalut aiheuttavat sen, että hän päätyy vahingossa koulubändin solistiksi, biisinsanoittajaksi ja -säveltäjäksi. Sinipaitapoika-Elia rakastuu Aijaan, eikä suinkaan komea Julius Lundahl, niin kuin tarkoitus oli. Aija rakastuu itsekin sillä välin, kun ainoa tyttökaveri katkaisee välit, isä saa kohtauksen ja kasiluokan kevät kuluu huomaamatta ohi bändiharjoituksissa hikoillessa ja ensisuudelmasta haavellessa.

Päämääränä on osallistua bändikisaan. Onneksi Aijalla on tukenaan John Lennon. Tai no, onneksi ja onneksi. Lennon on armoton neuvottelija, joten jos häneltä haluaa jotakin, on varauduttava vastapalvelukseen. 



Sain Heidi Silvanin John Lennon minussa -kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta, kiitos! Minulla ei ollut oikein ennakko-odotuksia kirjan suhteen, vaan tartuin siihen sillä ajatuksella, että katsotaan minkälainen tämä on. Beatlesiltä tunnen joitakin tunnetuimpia biisejä, muuten John Lennon ei ole järin tuttu kaveri minulle, enkä kyllä tiedä musiikistakaan teoriassa mitään.

Aija Velssi saa seurakseen itse John Lennonin, joka haluaa päästä laulamaan Aijan kautta. Aija päätyy osaksi bändiä, joka osallistuu bändikisaan. Uusien ystävien kanssa Aija yrittää saada bändille esityskelvollisen biisin aikaiseksi, samalla kun hän selvittelee elämän muita kiemuroita.

Juonellisesti kirja on minusta aika perinteinen realistinen nuortenromaani, jossa on ripaus maagisuutta Lennonin hahmon takia. Mukana on häivähdys romantiikkaa, ihastumista ja ystävyyttä. Juoni etenee helposti, musiikkia ja biisin tekoa kuvataan hyvin ja joku musiikkia harrastava henkilö siitä ehkä jopa saa enemmän irti kuin minä. Kirjassa selviää myös se, miten Lennon on päätynyt osaksi Aijan elämää. Ainut mikä ehkä juonessa itseä ihmetytti oli se, että Aija ei ollut aiemmin mitenkään musikaalisesti lahjakas, mutta yhtäkkiä hän osasi ja tiesi teoriatasolla asioita.

Aijalla sanotaan olevan lievä Aspergerin oireyhtymä. Minä en henkilökohtaisesti tunne ketään, jolla olisi kyseinen diagnoosi enkä siis tiedä asiasta mitään, mutta minusta Aija vaikutti suhteellisen tavalliselta nuorelta. Olisin kaivannut enemmän jotakin, joka olisi tuonut ilmi, että hänellä on asperger. Jotakin muuta kuin sivulauseessa oleva maininta, jotakin mikä olisi syventänyt asiaa. Tässä olisi ollut potentiaalia tuoda enemmän tietoisuuteen ja esille Aspergeria, sitä minkälaista sen kanssa on elää.

Lennonin hahmosta pidin. Kirjassa tuli jonkun verran taustaa myös hänen elämästään, joka oli kivasti sujautettu mukaan tarinaan. Googlettelin itsekin häntä loppujen lopuksi ja oli mukava huomata yhtäläisyyksiä kirjan kanssa, joten taustatyötä Lennonista on tehty. Sitä en tiedä, minkälainen henkilö hän on oikeasti ollut ja onko kirjan Lennon oikeasti samanluonteinen edesmenneen kanssa. Joka tapauksessa kirjan Lennon oli hyvä hahmo ja hän toi tietynlaista turvaa Aijan elämään ja särmää kirjaan. Vaikka hänellä ärsyttävät diivamaiset piirteensäkin oli.

Muuten kirja oli ihan kepeä luettava, alkuun vähän tökki kun en meinannut saada mitään otetta kirjaan. Alussa toistettiin paljon sitä, kun sanottiin "John Lennon tuli minuun", miten sitä ei tarkoitettu kaksimielisenä asiana. Paljon toistettiin myös sitä, että kyseessä oli itse John Lennon - aina koko nimellä siis. Näistä asioista kun pääsin yli ja tarina pääsi alun jälkeen etenemään, tarina otti enemmän lukijan mukaansa. Pidin kirjan kerrontatavasta, kun kertoja - eli oletettavasti Aija - kertoi tarinan suoraan lukijalle. Lukijaa joissakin kohdin jopa puhuteltiin suoraan.

Musiikin ystäville ja kevyttä välipalakirjaa etsiville voin suositella tätä kirjaa.

tiistai 23. lokakuuta 2018

Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä

Kuva: Otava
Kirja: Syvyyksissä
Kirjailijat: Camilla & Viveca Sten (suom. Tuula Kojo)
Lukija: Mirjami Heikkinen
Sarja: Synkät vedet #1
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Kesto: 6 h 14 min

Syksyinen suunnistustunti saaressa saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa. Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Synkkä sumu peittää kaiken, Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä. Ja ne seuraavat Tuvaa.



Viveca Sten on tuttu nimi aikuisten puolelta vaikkan yhtään hänen dekkariaan ole lukenut. Etsiskelin kirjaston e-aineistosta seuraavaa äänikirjaa kuunneltavaksi kunnes päädyin tähän kirjaan. En ole dekkareita tai jännityskirjoja hirveästi edes lukenut, joten oli ihan mielenkiintoista nähdä millainen tämä kirja on.

Tuva on 12-vuotias tyttö, joka on alkanut tuntea meren pahuuden ympärillään. Hänen luokkakaverinsa Axel katoaa ja Tuva alkaa yhdessä Rasmuksen kanssa etsiä vastauksia pojan katoamiselle ja muille oudoille yhteensattumille.

Aluksi kuvittelin lukevani realistista kirjaa, koska oletuksenani oli, että Stenit kirjoittavat realismia (vaikka en sitä varmaksi tiedäkään). Yllätyin, kun jossakin vaiheessa itselleni alkoi tulla tunne, että eivät nämä tapahtumat nyt kyllä johdu todellisista syistä, kunnes selvisikin kirjan sisältävän muinaisolentoja. En useinkaan lue kirjojen takakansia tai äänikirjojen kuvauksia. Juoni on taitavasti rakennettu ja mielenkiintoinen. Viihdyin kirjan parissa hyvin.

Äänikirjakokemuksena tämä ei ollut kaikkein mieluisin, vaikka loppujen lopuksi tähän totuin. Luvut olivat lyhyitä, mikä piti motivaation yllä kuunnella aina vielä seuraavakin. Mutta kun minua pienet asiat häiritsevät, niin ne häiritsevät. Lukijalla oli miellyttävä ääni, mutta kun kerronta on minä-muotoista, oli hänen äänensä jotenkin liian aikuismainen 12-vuotiaan ääneksi. Toisaalta taas lukijan ääni ja luenta vaikuttivat siihen, miksi Tuvasta tuli itselle rauhallisen ja vastuullisen oloinen henkilö. Lukijalla oli myös tietynlainen painotus sanoilla ja varsinkin lukujen lopuissa, joiden huomasin alkuun vähän ärsyttävän. Niistä muotoitui hänen maneereitaan, joista tiesi aina luvun loppuvan - tai jotain jännittävää seuraavaksi tapahtuvan. Hänen luennastaan pystyi siis jonkun verran ennakoimaan asioita.

Itse kirja oli erittäin viihdyttävä nuorten jännityskirja ja virkistävä lukukokemus, kun usein sitä tulee luettua melko samanlaisia kirjoja. Tämä kirja herätti myös pienen kiinnostuksen ihan dekkareihinkin, ehkä niidenkin aika tulee kohdallani joskus. Aion ehdottomasti tutustua myös sarjan seuraavaan osaan, mutta ehkä tällä kertaa ihan itse lukemalla.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Kuva: Otava
Kirja: Loukkupoika
Kirjailija: Nonna Wasiljeff
Lukija: Antti Tiensuu
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018
Kesto: 10 h 40 min

Fantasiatrilleri vankeuteen syntyneestä pojasta, jonka kohtalo heittää vaaralliselle matkalle.

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.



Kuuntelin Nonna Wasiljeffin Loukkupojan äänikirjana. Se oli ensimmäinen äänikirjani, jonka sain kokonaan kuunneltua loppuun saakka. Minulla on ollut vähän hankala päästä äänikirjojen maailmaan mukaan. Tämänkin kanssa alku vähän takkusi, mutta kun vauhtiin pääsi, oli helpompi uppoutua tarinan vietäväksi.

Aaron on elänyt koko ikänsä Loukussa eikä tiedä sen ulkopuolisesta maailmasta mitään. Kaikki muut Loukussa ovat joskus olleet muurien ulkopuolella. Loukkuun tulee veljekset Holt ja Evert. He haluavat paeta ja Aaron lähtee heidän mukaan.

Loukkupoika on synkkä kirja. Pidin sen tummasta sävystä ja tapahtumarikkaasta juonesta. Olin kuunnellut kirjaa vasta puoliväliin kun ajattelin, että tämä voisi aivan hyvin olla jo loppukohtauksen tapahtumia. Pelkäsin lässähtääkö tarina kaiken tapahtuman jälkeen mutta ei se lässähtänyt. Jännitystä piisasi loppuun saakka. Ainut mikä kuunnellessa oli hankalaa, oli kirjan sisällä olevan kirjan tarina ja sen rinnalle Aaronin äidin kirjoittama tarina. Antti Tiensuu luki kyllä nämä kohtaukset hyvin ääntä muunnellen, jotta tiesi mikä on kirjan tekstiä ja mikä äidin, mutta alkuun varsinkin meinasin ihan tipahtaa kärryiltä.

Minulle ei mitään selkeitä lempihahmoja muodostunut. Pidin veljeksistä, he olivat räväköitä ja aikuismaisia verrattuna Aaroniin. Aaronkin oli hyvä hahmo, vaikka jokseenkin naiivi. Mutta toisaalta se taas kuului asiaan, koska eihän Aaronilla mitään suurta elämänkokemusta ollut, kun hän aina oli Loukussa asunut. Pahiksista Jarlan jäi mieleen ja toki Fideliskin. Molemmat olivat melko sadistisia tapauksia, hyvin kuvailtuja ja juoneen jännitystä tuovia. Kuunnellessa tuntui, että tunnelma ihan sähköistyi, kun Jarlan tai Fidelis tuli kuvioihin, ja sitä vain pystyi miettiä kehen tällä kertaa sattuu.

Loukkupoika imaisi minut lopulta niin mukaansa, että työmatkoilla kuunnellessa kävelin varmaan aivan pää pilvissä keskittyen tarinaan. Työmatkatkaan eivät enää riittäneet vaan kirjaa oli pakko kuunnella myös muuten, kun tahdoin tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän kirjan kanssa minulla ei ollut suuria odotuksia kun en ollut kuullut kirjasta oikein mitään, mutta yllätyin niin suuresti tästä. Tätä lukeminen on parhaimmillaan, kun löytää uuden yllättävän lempparin! Kirjan jatko-osa Tomupoika julkaistaan ensi vuonna, malttamattomana odotan!